Taiteen vapaus perusoikeutena

‎"Tässä tutkimuksessa on tarkasteltu oikeusdogmaattisesti, oikeusvertailevasti ja perusoikeuden justifikaatioperustaa problematisoiden erästä vähiten perusoikeusdogmaattista huomiota osakseen saanutta perusoikeutta eli perustuslain 16.3 §:ssä turvattua taiteen vapautta. Koska perusoikeuteen ei ole viitattu lainvalmisteluasiakirjoissa, tuomioistuinratkaisuissa, eikä liioin edes kulttuuripoliittisissa dokumenteissa perusoikeuden yli kymmenvuotisen olemassaolon aikana muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, on nähdäkseni perusteltua todeta, ainakin hieman poleemisesti kärjistäen, perusoikeuden olevan unohdetussa asemassa. Unohtaminen ei tässä yhteydessä niinkään viittaa perusoikeussäännöksen olemassaolon unohtamiseen, vaan pikemminkin sen soveltamismahdollisuuksien unohtamiseen. Tämä on valitettavaa, sillä perusoikeussäännökset on tarkoitettu oikeudellisesti velvoittaviksi siten, että ne eivät ole pelkästään ohjelmaluonteisia."

"Perusoikeusuudistukseen liittyvistä ja sen jälkeisissä lainvalmisteluasiakirjoissa on eksplisiittisesti todettu, että taiteen vapaudella on sananvapaudesta riippumaton ulottuvuus. Lainvalmisteluasiakirjoista ei kuitenkaan ilmene, mitä sellaisia oikeuksia taiteen vapautta koskeva perusoikeussäännös sisältää, joita ei ole johdettavissa suoraan sisältö- ja menetelmäneutraalista yleisen ilmaisuvapauden takaavasta perustuslain sananvapaussäännöksestä. Tämän tutkimuksen perusteella taiteen vapauden ydinsisällöksi voidaan kiteyttää ensinnäkin julkisen vallan velvollisuus olla puuttumatta taiteelliseen toimintaan (taiteen valmistamiseen, jakeluun ja vastaanottoon). Toiseksi taiteen vapauden ydinsisältöön kuuluu julkisen vallan velvollisuus suojata taiteen vapautta suhteessa kolmannen oikeudenloukkaustoimiin. Kolmanneksi siihen kuuluu julkisen vallan velvollisuus taiteen valmistamisen, jakelun ja vastaanoton riittävien materiaalisten edellytysten turvaamiseen taidemaailman autonomisuuden periaatetta kunnioittaen."

"Taiteen valmistamista, jakelua ja vastaanottoa koskevilla vapausoikeusnormeilla ei ole oikeudellista vaikutusta, jos niiden merkityssisältöä ei tunneta ja niitä ei mielletä sitoviksi oikeusnormeiksi. Suomalaisen vallitsevan perusoikeusparadigman mukaan vapausoikeudelliset perusoikeusnormit velvoittavat lainsäätäjää välittömästi niin, ettei niiden vertikaalinen julkisen vallan toimia rajoittava vaikutus riipu laintasoisesta täsmentävästä sääntelystä. Voidaan kuitenkin kysyä, eikö taiteen valmistamisen, jakelun ja vastaanoton vapautta koskeva laintasoinen sääntely – eli perusoikeuden käyttöä, subjekteja ja sisältöä täsmentävä sananvapauslain (460/2003) tyyppinen laki - vahvistaisi taiteen vapauden asemaa. Arvelisin, että vastaus on ainakin jossakin määrin myöntävä."

(Pauli Rautiainen: Taiteen vapaus perusoikeutena, Taiteen Keskustoimikunta 2007)

Helsingin Sanomien vieraskynä tänään

VIERASKYNÄ

Demokratia ja sananvapaus ovat heikentyneet

Julkaistu: 25.7.2010 lehdessä osastolla Pääkirjoitus

A A

JUKKA KEKKONEN

Julkisuudessa on viime aikoina keskusteltu akateemisten asiantuntijoiden roolista poliittisten päätösten valmistelussa. Tutkijat ovat pitäneet ongelmallisena sitä, ettei osapuolten välillä ole todellista vuoropuhelua: akateemisia asiantuntijoita käytetään vain pintasilauksen antajina etukäteen lukkoon lyödyille poliittisille ratkaisuille. Toisaalta on ihmetelty, miksi tutkijat niin harvoin osallistuvat julkiseen talous- ja yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun.

Nämä kaksi teemaa, vuoropuhelun puutteellisuus ja tutkijoiden passiivisuus, voidaan hyvin niputtaa yhteen. Itse asiassa ongelmat ovat vieläkin laajempia ja moniulotteisempia. Ne koskettavat syvältä suomalaisen demokratian perusteita, aina sananvapauden rajoihin saakka.

Lainvalmistelun käytännöt - voisi puhua valmistelukulttuurista - ovat muuttuneet olennaisesti tämän ja viime hallituksen aikana. Tärkeintä näyttää olevan hallitusohjelmaan kirjatun tai muuten poliittisesti tavoitellun ratkaisun aikaansaaminen nopeasti ja tehokkaasti. Päätökset tehdään riippumatta erilaisista näkemyksistä ja käydystä keskustelusta, joka kuuluu demokratiaan elimellisesti.

Itse tuotetusta kiireestä on tullut lainvalmistelussa pysyvä olotila. Halutaan kuitenkin antaa sellainen kuva, että uudistusten suunnittelussa on kuultu runsaasti eri osapuolia. Ulospäin näyttää hyvältä, jos ja kun asian valmistelussa on ollut mukana kymmeniä tai jopa satoja asiantuntijoita ja intressitahojen edustajia. Näin saadaan epäilemättä esille laaja mielipiteiden kirjo. Mutta vaikuttaako asiantuntijoiden kuuleminen esitysten sisältöön käytännössä?

Valitettavasti näin ei yleensä näytä käyvän. Monista ja usein ristikkäisistä mielipiteistä huolimatta pysytään tiukasti ennalta lukkoon lyötyjen, poliittisesti sovittujen ratkaisujen takana. Kuulemisten jälkeen voidaan aina sanoa, että asiantuntijoiden mielipiteet erosivat toisistaan ja valittu ratkaisulinja vastaa osan - siis käytännössä esitystä puoltavien - mielipidettä.

Vain hiukan kärjistäen voidaan sanoa lainvalmistelusta tulleen teatteria, jossa eri tahojen kuuleminen näyttäytyy hidasteena, eräänlaisena prosessiin kuuluvana välttämättömänä pahana. Muutos tähän suuntaan on merkinnyt myös lainvalmistelun laadun selvää heikkenemistä, kun asiantuntijoiden painavillakaan lausumilla ei ole vaikutusta, elleivät ne myötäile annettuja esityksiä. Lainvalmistelun tason heikkenemiseen ovat kiinnittäneet huomiota asiantuntijat laidasta laitaan.

Viime vuosilta voi mainita kaksi erityisen hyvää esimerkkiä päätöksistä, joissa etukäteen pakettina sovittu ratkaisu on ajettu läpi kohtuuttomalla kiireellä ja vasta-argumenteista piittaamatta: vuonna 2009 valmistunut yliopistolakipaketti sekä tuore periaatepäätös lisäydinvoiman rakentamisesta.

Edellisessä tapauksessa opetusministeriön valmistelema esitys sisälsi vakavia valtiosääntöoikeuteen liittyviä puutteita. Suurimmat oikeusongelmat korjattiin perustuslakivaliokunnan lausunnon ansiosta eduskunnassa, joskin rimaa hipoen: toteuttamalla välttämättömät korjaukset minimitasolla. Silti opetusministeriön lainvalmistelu sai tässä tapauksessa melkoisen näpäytyksen.

Ydinvoimapäätöksen yhteydessä sekä kriittiset äänet että asian valmisteluun mahdollisesti liittyneet juridiset ongelmat, kuten esteellisyydet, sivuutettiin lähes kokonaan. Lisäksi prosessi nosti esille asiantuntijoiden sananvapauteen liittyviä kysymyksiä.

Eduskunnassa kuultu valtiollisen tutkimuslaitoksen tutkija sai varoituksen työnantajaltaan, koska hän oli lausunut asiantuntijana eduskunnassa ja myös mediassa työnantajansa linjasta poikkeavia näkemyksiä ydinvoiman lisärakentamisesta. Tapauksen pitäisi panna hälytyskellot soimaan.

Eduskunnassa kuultavalta asiantuntijalta ei voida vaatia, että hän seuraisi työnantajansa mielipidettä. Tutkimuslaitoksen virkamiehen lojaaliusvaatimuksen ulottaminen näin pitkälle antaa yleisemminkin erittäin vaarallisen signaalin sananvapauden rajoista.

Osaavat ja tarvittaessa kriittiset asiantuntijat palvelevat julkisessa hallinnossa ja päätöksenteossa suomalaista demokratiaa. Lisäksi heillä on tietenkin kansalaisina oikeus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Tutkijoiden sananvapauden korostaminen on erityisen tärkeää nykyisessä, yliopistolain uudistuksen jälkeisessä tilanteessa. Uudistuksen johdosta yliopistojen ja Suomen Akatemian tutkijoiden virkasuhde muuttui työsuhteeksi, mikä heikensi selvästi tutkijoiden työsuhdeturvaa sekä itsenäistä ja riippumatonta asemaa. Sen vuoksi on pelättävissä, että tutkijoiden valmius ja into esittää kriittisiä mielipiteitä ja käydä demokratiaan kuuluvaa keskustelua vähenee entisestään.

Päättäjät ovat kuitenkin vuosien mittaan useasti vaatineet lisää keskustelua niin akateemisilta asiantuntijoilta kuin tavallisilta kansalaisiltakin. Voi kysyä, onko päättäjien harjoittama politiikka tarjonnut mahdollisuuksia kriittiseen asiantuntija- ja kansalaiskeskusteluun.

Kirjoittaja on oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Helsingin yliopistossa.

Luin 1990-luvulla ilmestynyttä kirjaa...

 Luin 1990-luvulla ilmestynyttä kirjaa valtion virkamiehistöstä ja siitä tuli sellainen mielikuva että poliittisen vallan vaihtuessa (puhutaan siis karkeasti oikeisto-vasemmisto -jaosta) aina noin puolet virkamiehistä työskentelevät enemmän tai vähemmän syrjässä ja kehittävät hyvinkin pitkäaikaisia suunnitelmia seuraavan poliittisen vallanvaihdon ajalle. Laki Taiteen edistämiskeskuksesta lienee tällainen pitkään pinnan alla kehitelty suunnitelma. Nopeus ja muu strategiointi (esim. julkistaminen juhannuksen alla) siinä miten muutosta nyt ajetaan läpi liittynee siihen että se halutaan tehdä nykyisen hallintovallan alla yliopistouudistuksen tapaan. Liika keskustelu voisi viivästyttää hanketta niin että se tulisikin vasta seuraavan eduskunnan ja hallituksen päätettäväksi.

Rakenne tukee yksioikoista analogiaa 1990-luvulla tapahtuneen Tieteen keskustoimikunta -> Suomen Akatemia ja nyt suunnitteilla olevan muutoksen Taiteen keskustoimikunta -> Taiteen edistämiskeskus välillä, mihin uudistus virkamiestasolla perustunee. Pelättävissä on että tässä tapahtuu kaksinkertainen laiminlyönti kentän olosuhteita tuntemattoman virkamiehistön ja niistä suuressa määrin piittaamattomien nykyisten päättäjien välillä. Ajatellaan siis toisaalta tieteen ja taiteen, toisaalta "bisneksen ja taiteen" olevan samankaltaisia, unohdetaan todellisuus: se että taiteen tekeminen ja sen merkitys on paljon yksilöllisempää ja subjektiivisemmin arvioitavaa. Viime kädessä on pelättävissä että supistaminen korostaa hierarkoita kaventamalla vallankäyttöä, lisää taideteosten tekemiselle ja valmistumiselle merkityksettömän väliportaan hyvinvointia ja edesauttaa "art and business" -konseptin vulgääristä soveltamista kuten tendenssinomaisesti on ollut viime vuosina tietenkin jo nähtävissä OKM:nkin (tuolloin vielä OPM) osaltaan kustantamisssa raporteissa ja rahoittamissa kärkihankkeissa. (K.Y.)

Kulttuurivienti ja taiteilija-apurahat

Tässä edellisten pohdintojen jatkoksi katkelma Mikko Ijäksen mielipidekirjoituksesta helmikuun Helsingin Sanomista (13.2.2010):

"Olen kiinnostuksella seurannut keskustelua taiteen viennin kehittämisestä ja sen suomista mahdollisuuksista yksittäisille taiteilijoille. Tämä kuulostaa pirulliselta juonelta, jonka lopullinen tarkoitus on suunnata yksittäisille taiteilijoille tarkoitetut apurahat kaupallisille vientiorganisaatioille, joiden armolle yksittäiset taiteilijat jätettäisiin. Tarkoitus on kuitenkin ihan myönteisen kuuloinen.

Viennillä pyritään saamaan taiteilijoille parempi toimeentulo ja näkyvyyttä. Kuka taiteilija ei näitä tahtoisi? Mutta jos kääntöpuolena on apurahojen väheneminen, niin huonoa seuraa. Apurahat mahdollistavat sellaisenkin taiteen kehitystyön, jolla ei ole suuria kansainvälisiä markkinoita. Taiteen kentällä pitäisi olla tilaa sellaisillekin teoksille.
  Jos vertaamme tätä tieteen apurahoihin, niin kuka voi sanoa, että kaikki tiedemiehet tulisi saada pärjäämään vapailla markkinoilla pelkästään vientiä kehittämällä? Tuskin kukaan. Taiteilijat ovat siis tavallaan kahden suuntauksen välissä. Toisaalta he kannattavat yleisinhimillisiä ajatuksia mutta ovat kuitenkin yhä enemmän riippuvaisia kansainvälisistä markkinoista. Ei ihme että keskustelu käy kuumana."