21.2.2011 Harri Mäcklin
Kursori vilkkuu väsymättömästi tietokoneen ruudulla muistuttamassa, että minun pitäisi saada jotain aikaiseksi. Työn alla on taiteen loppua käsittelevä artikkeli mustekalan ”Tulevaisuuden taide”- teemalliseen opiskelijanumeroon, ja deadline painaa päälle. Tilanteessa on jotain syvästi ironista: on jotenkin kieroa pohtia taiteentutkimuksen opiskelijana taiteen tulevaisuutta, kun itse taiteentutkimuksen tulevaisuus näyttää tällä hetkellä vielä suuremmalta kysymysmerkiltä.
Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan talousahdinko on ollut viime aikoina otsikoissa ja kiivas puheenaihe yliopiston käytävillä. Lisäksi tulevaisuudessa häämöttävä opintokokonaisuusuudistus aiheuttaa opiskelijoille kauhunväristyksiä. Eikä Helsingin yliopisto ole toki ainoa korkeakoulu, jossa humanistit ovat ahtaalla: Tampereen yliopistossa taidehistorian oppiaineen olemassaolo on vaakalaudalla ja Joensuussa filosofian opetus loppui kokonaan. Eivätkä huonot tulevaisuudennäkymät rajoitu vain yliopistojen kampuksille: ylipäätään humanististen tieteiden arvostus näyttäisi olevan pohjamudissa, mikäli se on paljoa sen korkeammalla koskaan ollutkaan. Suoraan sanottuna: tämä on ankeaa aikaa olla humanistiopiskelija.
Joulun alla valtaosa Helsingin yliopiston taiteentutkimuksen oppiaineiden opiskelijoista sai tiedekunnalta joululahjaksi uutisen, että oppiaineet joutuvat kiristyneen määrärahatilanteen vuoksi leikkaamaan suuren osan opetuksestaan. Oma oppiaineeni estetiikka oli pahiten kärsivien joukossa: tämän kevään opetuksesta karsittiin iso osa pois ja ensi syksynä voidaan nippa nappa järjestää edes peruskurssit. Näyttää siltä, että meitä odottaa ensi syksystä lähtien riemukas kirjatenttirumba: tulevaisuuden taiteentutkijat joudutaan kouluttamaan tenttikuorien välityksellä.
Tuntuu varsin kierolta, että meillä on yliopistossa Suomen johtavat asiantuntijat sekä kasapäin lahjakkaita opiskelijoita, jotka eivät kuitenkaan yliopiston seinien sisällä kohtaa. Tällaiseen tilanteeseen yliopisto on mitä ilmeisimminkin ajautumassa. Kysyttäessä, miten tiedekunta voi hyväksyä tällaisen tilanteen, dekaani kohauttelee olkapäitään ja toteaa, ettei tilanne ole edes niin paha. Syytetään ongelmia tiedonkulussa, aivan kuin oppiaineiden määrärahoista olisi osa kadonnut roskapostiin.
Mutta ongelmia tiedonkulussa tosiaan on: tiedotuksia tiedekunnan puolelta, niin taloustilanteeseen kuin opintouudistukseen liittyen, tulee tipoittain – jos edes sitäkään – ja niiden koukeroisen konsulttikielen onnistunut purkaminen pitäisi palkita opintosuorituksella. Ei siis liene ihme, että opiskelijat ja oppiaineiden henkilökunnat ovat tilanteesta varsin hämmentyneitä. Jonkinlaista kehitystä lähitulevaisuudessa on tosin nähtävissä. Yliopiston käytävillä kulkee jopa huhu, että humanistiopiskelijat suunnittelevat ulosmarssia yliopistosta. En osaa sanoa mitä tuleman pitää, mutta tällaisenaan tilanne on kerta kaikkiaan kestämätön.
On hämmentävää joutua tilanteeseen, jossa humanistista tulee toiselle humanistille susi. Opintokokonaisuusuudistuksen yhteydessä tiedekunnan johto jaksaa muistuttaa, että yliopisto ei ole ammattikorkeakoulu, mutta käytännössä siihen suuntaan yliopistoa näytettäisiin olevan viemässä. Se taas merkitsee käytännössä työelämän tarpeisiin nähden hankalien oppiaineiden, kuten taiteentutkimuksen, elintilan hidasta kutistumista. Sitä on jotenkin kuvitellut, että edes yliopistolla voisi harjoittaa omaa tieteenalaansa joutumatta perustelemaan sen merkitystä. Ja jos tähän tilanteeseen todella joudutaan, taiteentutkimuksella ja monella muulla humanistisella aineella on edessään tiukat paikat. Niihin näet epäilemättä pätee sama ongelma kuin Louis Armstrongin mukaan jazziin: ”If you have to ask, you’ll never know.”
Valitettavasti humanististen tieteiden tila on uskoakseni kuitenkin vain pieni osa isompaa ongelmaa. On ehkä hieman pateettistakin nostaa tämä taas kerran esille, mutta tähän maailman aikaan humanismilla näyttäisi olevan aika ahtaat oltavat. Kuninkaamme markkinatalouden valtakunnassa tuottamattomilla haihatuksille ei riitä elintilaa. Humanistin näkökulmasta tässä on luonnollisesti hyvin pelottavaa. Olen itse vielä varsin tuore tulokas alalla, mutta minullekin omien opintojeni puolustelusta ja epävarmasta tulevaisuudesta on tullut arkipäivää. Pakkohan tässä on olla jotain mätää.
Erityisesti minua on koko opiskeluaikani samalla kiehtonut että kauhistuttanut opiskelijakulttuuriin pesiytynyt humanistifobia. Ei liene kenellekään yllätys, että humanisti on yliopistollakin oikeastaan pelkkä vitsi kaikkialla paitsi humanistin kuvitelmissa. Esimerkkejä olisi loputtomasti. Muutama päivä sitten eräs kaverini kehui Facebookin statuspäivityksessään juuri loppuneen Humanistispeksin hauskuutta, ja joku oli kommentoinut heti perään: "Humanistille onkin helppo nauraa." Hyvä kysymys tietysti on: miksi se on niin helppoa? Tarkkasilmäinen voi huomata haalaripukuisten opiskelijoiden haalareissa merkin, jossa on klovnin naaman päällä kieltomerkki ja teksti: "Onneksi en ole humanisti". Itse olen huomannut muutaman luonnon- ja kauppatieteitä opiskelevan kaverini puhetyylissä mielenkiintoisen muutoksen heidän aloitettuaan opintonsa: aikoinaan muodikkaat "vitun homo" -hokemat ovat vaihtuneet "vitun humanistiksi".
On toki ymmärrettävää, että tällainen huumori on olennainen osa opiskelijakulttuuria. Mutta minusta olennainen kysymys kuitenkin on, mitä se kertoo kulttuuristamme, jos ihmiset ehdollisestaan jo opiskelujensa alussa ajattelemaan, että humanisteille kettuilu on hyväksyttävää ja jopa suotavaa? Tuo yllä mainitsemani ”vitun humanisti”-hokema on mielestäni paljonpuhuva. Kysyessäni mitä kaverini tällä tarkalleen ottaen tarkoittavat, he vastasivat sen vain olevan täytesanonta, joka ei tarkoita mitään. Tästä olen kuitenkin eri mieltä. Tarkoittivat he sillä jotain tai eivät, jo sen pelkkä käyttö kertoo tietyn asenteen joko tiedostetusta tai tiedostamattomasta omaksumisesta. Tietyt ennakkoluulot alkavat elää sanoissa omaa elämäänsä.
Ja kymmenen pisteen kysymys tietysti on, mistä tämä asenneilmapiiri tulee? Ja ennen kaikkea, miksi ihmeessä me nielemme sen? Myönnettäköön, että usein se on itse humanisti, joka mollaa humanismia kaikkein kiivaimmin. Tämä on kuitenkin ymmärrettävää: vanha kunnon strategiahan on ryhtyä tällaisissa tilanteissa itsensä kovimmaksi kriitikoksi. Tämä ei tietenkään muuta tilannetta yhtään hyväksyttävämmäksi. Päinvastoin, toisen pilkan internalisointi kielii jo jostain varsin vakavasta.
On vaikea olla ajattelematta, etteikö humanistisen tiedekunnan taloustilanne ja yhä arkipäiväisemmäksi tuleva humanistien mollaus kielisi jostain laajemmasta kulttuurisesta muutoksesta. Mikä tämä muutos tarkalleen on, sitä en tiedä. Hyvältä se ei ainakaan näytä. Valitettavasti en tiedä sitäkään, mitä moiselle muutokselle pitäisi tehdä. Mutta sen tiedän, että en tullut opiskelemaan joutuakseni vastaamaan näihin kysymyksiin. Ja ennen kaikkea en tullut opiskelemaan siksi, että joutuisin tappelemaan ja oikeuttamaan olemassaoloani taiteentutkimuksen opiskelijana. Siihen arki yliopistolla on kuitenkin menossa."
